Jälleen Helin työviikko edessä. Yli kuukausi harjoitteluita takana, ja enää kolme viikkoa jäljellä. Voisiko jo sanoa, että vähiin käy ennen kuin loppuu. Sitten olisi vielä kuukausi, mikä oli suunniteltu meidän lomailuamme ja hieman pidempää reissua varten. Eli vaikka olemmekin olleet poissa Haagasta jo viitisen kymmentä yötä, niin onhan tässä vielä kaikenlaista edessäkin. Heräsimme tänään kello kuusi, missä ei ole mitään ihmeellistä. Olemme heränneet kuuden ja seitsemän välissä eli heti auringon nousun jälkeen joka aamu, oli herätyskelloa tai ei. Alkuyö oli mörköjen kanssa taistelua mutta loppuyö meni hyvin, joten olimme aamulla paljon virkeämpiä kuin eilen vastaavaan aikaan.
Vähän ennen seitsemää Heli suukotteli meidät ennen kuin häipyi Annan kanssa pellon taakse. Minä otin luudan käteen ja lakaisin talon, ja hämmästyin jälleen pölyn määrästä. Yhden torakankin löysin, se oli jumiutunut sisällä olevan oven alle. Sellainen kolme senttimetriä pitkä ja tuntosarvet päälle. Siitä oli vaikea arvioida kuinka kauan se oli ollut kuolleena mutta luulen, että se oli jäänyt sinne meidän aikanamme kuitenkin. Se oli laahautunut oven liikkeen mukana, joten se oli pysynyt piilossa, mutta nyt se pulpahti esiin. Lienee ollut ikävä loppu tällä torakalla, mutta ei kannattaisi mennä liian pienistä raoista. Heli sanoo, että jos tappaa torakan, niin se pitää viedä kauas, koska torakat tulevat omiensa hautajaisiin. En tiedä pitääkö se paikkaansa, mutta tämän torakan hautajaisissa ei ole vieraita näkynyt. Yllättävän vähän torakoita on nähty, ihan vain muutamia sisätiloissa, ja muutenkin vain joitakin kymmeniä. Mutta vein torakan kuitenkin jätekuoppaan, jos vaikka ne kaverit olisivatkin vain myöhässä.
Siivoilun jälkeen menin kokeilemaan riippukeinun mahtavuutta. Minun täytyy aina joka aamu sitä kokeilla ja varmistaa, että se on pysynyt yhtä mahtavana. Ja kyllä se oli tänäänkin, jäin siihen kirjoittelemaan päiväkirjaa, kun pojat lähtivät jälleen tutkimusmatkalle pellon ympäri. Pihalla on paljon tehtävää ja puuhasteltavaa. On kanoja, keppejä, autioita naapuritaloja, kiipeilypuita, vartijoita, vartijoiden koppeja ja mitä vain mielikuvitus keksii. Jotenkin pojilta kuitenkin välillä loppuu ideat eikä ole kuulemma mitään tekemistä. Hitto vieköön, vaikka pihalla on miljoona keppiä. Silloin minunkin on pakko osallistua aivoriiheen ja yrittää keksiä tikusta asiaa. Eilinen välähdys tutkimusretkistä kantaa vielä tänäänkin hedelmää, joten täytyy yrittää nauttia siitä. Ja yrittää keksiä valmiiksi joku toinen huippuidea, elleivät he itse siinä onnistu. Liikaa ei pidä minun keksiä, vaan pitää antaa heidän itse miettiä myös. Olen sitä mieltä, että välillä pitää olla tylsää, että taas joku asia tuntuu sitten kivalta. Ja se saa myös miettimään asioita uusilta kanteilta. Sitä paitsi vanhemmittain tylsät hetket ovat usein parhaimpia. Sitä ei vain lapsena vielä ymmärrä.
Stanley hivuttautui kainosti riippukeinuani kohti. Hän ei vieläkään itse aloita keskusteluja vaan antaa minun olla täysin rauhassa ellen sitten itse mene juttelemaan. Tänään hän ensimmäisen kerran aloitti itse kohteliaasti ”Excuse me, Boss!”. Hän kiitti minua kuntoiluohjelmasta, jonka olin hänelle tehnyt. Ruutupaperilla piirretty tikku-ukkoja punnertelemassa. Se oli hassun näköinen sarjakuvamainen tuherrus, mutta siinä oli selvä ohjelma, joka noudatti palomiesten kuntotestiä: punnerruksia, leuanvetoja, jalkakyykkyjä ja vatsalihaksia. Lisäksi olin laittanut siihen toistomäärät ja suosituksen, että 3-4 kertaa viikossa koko ohjelma läpi. Näiden lisäksi voi tietysti tehdä muutakin ja esimerkiksi juoksu, pyöräily tai uinti olisi erittäin hyvä lisä. Stanley tuli kertomaan, että hän haluaisi tehdä ohjelman nyt, ja toivoi, että voisin tulla katsomaan, että hän tekee liikkeet oikein. Mitäs minulla on muutakaan kuin aikaa, joten se kävi minulle vallan hyvin.
Stanley halusi tehdä jumpan vartijakopissa, jotta hän saisi tehdä sen rauhassa katseilta ja siellä oli ainoa mahdollinen leuanvetopaikka, joskin se oli vähän omalaatuinen: reikä katossa, mutta siinä pystyi kuitenkin niitä tekemään, jos kärsi roikkumaan pitämällä kiinni karheasta laudasta. Astuin vartijakoppiin silloin ensimmäisen kerran sisälle ja se oli sitä mitä osasin odottaakin. Huone, jossa oli kaksi tuolia, rikkinäinen lipasto ja pöytä, jonka levy oli jaloistaan irti. Lasittomat ikkunat valaisivat huoneen mutta sieltä kantautui myös pöly lattialle, jota Stanley parhaillaan luuttusi likaisella vanhalla paidalla. Sänkyä ei ollut, hehän ovat vartijoita eivätkä he voi laiskotella. No, olen kyllä varma, että he nukkuvat öisin sitten vaikka lattialla. En todellakaan usko, että he valvoisivat koko yön nukkumatta lainkaan. Voin tietysti olla väärässäkin. Koppi oli kuitenkin karu. Jos itse olisin täällä töissä yhtä paljon kuin Stanley eli 12 tuntia melkein joka päivä, yrittäisin tehdä kopista hieman viihtyisämmän. Ainakin korjaisin lipaston ja pöydän niin, että niitä voisi käyttää. Mutta tämä toisaalta kuvastaa paikallista mentaliteettia. Miksi tehdä mitään turhaan? Ja mitä sinne lipastoon edes laittaisi, kun ei ole mitään mitä laittaa?
Stanley aloitti punnerruksista ja nehän sujuivat hyvin, erityisesti kapealla otteella. Hän teki niitä helpomman näköisesti kuin mihin itse pystyisin. Myös leuat menivät vaivattomasti. Mutta vatsalihaksia hänellä ei tainnut olla ollenkaan, niin onnettomia hänen liikkeensä olivat. Hän sai ehkä viisi normaalia vatsalihasliikettä tehtyä eikä pystynyt pitämään jalkoja ylhäällä oikeastaan 3 sekuntia pidempään. Minä vaikutin hänen rinnallaan supermieheltä vaikka minäkin olen ennätykseni tehnyt jo vuosia sitten. Myös jalkakyykyissä Stanleylla oli selviä vaikeuksia, niin lihaksien kuin tasapainon suhteen. Sanoin hänelle suoraan, että hänen heikko kohtansa on keskivartalo ja siihen tulee nyt keskittyä. Monipuolisia liikkeitä tarpeeksi usein, mutta ei liikaa ja hänen on myös huolehdittava venyttelyistä. Kerroin, että hän huomaa edistystä ihan muutaman kuukauden aikana mutta hyvän kunnon ylläpitäminen ja varsinkin sen kehittäminen on pitkäjänteistä työtä. Hänen tulee myös huolehtia ravinnostaan, josta päästiinkin ihan uudelle luvulle kirjassa nimeltä ”Persoonallinen traineri kehitysmaassa!”.
Kysyin Stanleyltä, että mitä hän tietää hiilihydraateista, proteiineistä ja rasvoista. Hän osasi sanoa, että proteiineja on lihassa, esimerkiksi kanassa, ja tiesi voin olevan rasvaa. Muuta hän ei oikein tiennytkään eikä tiennyt niiden tehtäviä elimistössä. Kysyin, että jos esimerkiksi hän tekee rankan fyysisen suoritteen, niin mitä hän oikein syö sen jälkeen. Hän vähän pyöritteli päätään ja kertoi syövänsä purukumia! Luulin, että kuulin väärin, joten kysyin uudestaan mutta edelleen hän vastasi purukumin ”chewing gum”. En selvittänyt tarkoittiko hän purukumilla khat-kasvin lehtiä, jota Afrikassa paljon käytetään, ja jolla on huumaavia ominaisuuksia. Sen avulla varmasti luulee saavansa energiaa vaikka kroppa kuivuukin kasaan vuosien saatossa. Stanley näytti terveeltä ja yllättävän rotevalta, joten en usko hänen khatia pureskelevan. Mutta mitä tahansa purukumia hän sitten treenin jälkeen pureskelikin, oli sanomattakin selvää, että minun piti aloittaa tämä Stanleyn valmentaminen ihan alusta, ja täysin uudesta näkökulmasta.
Aika nopeasti selvisi, että Stanleyllä oli varsin heppoiset lähtötiedot, mitä suunnitelmalliseen kuntoiluun tulee. Hän on käynyt kylänsä koulun ja ilmeisesti jotain isompaa koulua myös jonkin aikaa. Hän on siis ollut onnellisessa asemassa, että on saanut käydä koulua. Se ei ole Malawissa itsestäänselvyys lainkaan. Hän on oppinut myös englantia hyvin, itseasiassa paljon paremmin kuin muut vastaavassa roolissa näkemämme ihmiset. Hän kertoi, että oli muutama vuosi sitten saanut harvinaisen mahdollisuuden mennä Etelä-Afrikkaan vartijaksi yli puoleksi vuodeksi ja oli sinä aikana joutunut käyttämään vain englantia. Viisumiongelmien takia hän joutui kuitenkin palaamaan Malawiin ja toimii nyt perheensä elättämiseksi vartijana täällä KCN:lla. Hän on noin 26 vuotias ja hänellä on vaimo ja kaksi lasta. Hänellä ei ole siis ollut mitään mahdollisuuksiakaan oppia sen enempää pintaa syvemmältä. Ja tästä hetkestä tulevaisuuteen hänen on oltava vain kiitollinen, että hänellä ylipäänsä on työ, jonka avulla voi pitää perheellään katon pään päällä. Ruokaan ei aina ole varaa mutta sentään katto pään päällä. Oikeastaan ainoa mahdollisuus parantaa omia olojaan olisi päästä armeijaan, koska silloin hallitus kustantaa perheelle asunnon ja tukee muutenkin paljon. Mutta sinne on vaikea päästä, ja sen vuoksi hän harjoittelee.
Hänen ruokavalionsa oli samanlainen kuin miljoonien naapuriensa, ja joka koostuu maniokista, perunasta, maapähkinöistä ja hedelmistä kuten banaanista, vesimelonista ja muista yleisistä ja edullisista luonnontuotteista. Yritin heti alkuun selittää, että ensiksi hänen tulee ymmärtää, mitä aineita mitkäkin raaka-aineet sisältävät, ja mitä ne tekevät elimistössä. Käytännössä hänen ainoa proteiinin lähde on maapähkinät! Yritin pitää asiat yksinkertaisina ja Stanley toisti mielellään kaikki asiat mitä kerroin. Hän ymmärsi, että elimistö tarvitsee oikeanlaista polttoainetta oikeina hetkinä tai muuten harjoittelu menee hukkaan. Ongelma oli vain siinä, ettei hänellä ole varaa syödä mitä pitäisi. Pelkillä maapähkinöillä ei pitkälle pötkittäisi. Stanleyn vilpittömyys oli tehnyt minuun vaikutuksen, ja näin hänessä paljon potentiaalia vaikka mihin. En kertonut sitä hänelle, mutta päätin auttaa häntä tämän muutaman kuukauden aikana. Voisin tuoda kaupasta jogurttia, rahkaa ja vaikka kaurapuuroa, mihin hänellä itsellä ei ole varaa. Hän saisi vähän muutakin proteiinia kuin mitä maapähkinät tarjoavat, joskin hyviä aineksia nekin.
Ensimmäinen oppituntimme oli hyvin rakentava, ja täytyy myöntää, että jopa vähän innostuin tästä persoonallisen trainerin asemasta. Ymmärrän nyt ehkä himpun verran paremmin tuota suosittua ja muodikasta ”ammattia”, jota joka toinen alle 30-vuotias harjoittaa, ja jota joka toinen yli 30-vuotias käyttää. En ole vielä nähnyt tuloksia, joita Stanley pystyy valmennuksessani saavuttamaan, mutta olen toiveikas. Toivon todella, että voin olla hänelle avuksi ja antaa hänelle aseita armeijaa ja ehkä parempaa elämää varten.
Heli ja Annakin kerkesivät tulla kotiin, siinä kun me jumppailimme vartijan kopissa. Hiukan Heli ihmetteli, että mitäs hittoa minä siellä kopissa olin? Pojat hän ymmärsi, mutta haluanko minäkin olla vartija? No, hän ymmärsi kyllä kun selitin, että Stanley oli halunnut tehdä jumppailunsa katseilta suojassa. Ja kieltämättä siellä oli myös viileämpi kuin paahtavan auringon alla. Puheenaihe vaihtui kuitenkin nopeasti. Heli ja Anna olivat käyneet taas työpäivän jälkeen kangaskaupoilla, kun ne ovat kuulemma niin edullisia ja ihania. Ja edelleen niistä voi tehdä vaikka mitä, ihan niin kuin viime kerrallakin. Ja olivat teettäneet joitakin paitojakin. Riittää kun näyttää esillä olevan mallin ja valitsee kankaan. Valmiin vaatteen voi sitten hakea myöhemmin. Ai kun kiva, tokaisin ja hyppäsin riippukeinuuni suunnittelemaan Stanleylle uusia jumppaohjelmia ja ruokavaliota. Miten voi kankaista olla niin innoissaan!? Outoa sakkia nuo naiset!
Iltaa vietettiin ihan tavallisen leppoisasti. Tehtiin Annan reseptin mukaan uunivihanneksia ja linssejä. Hieman mozzarellaa(ko) siihen päälle ja avot. Ol hyvvee, ol hyvvee, niin kuin ukkini tapasi tokaista ennen kuin meni ettoneille. Hyvää tosiaan oli, maukasta ja kevyttä. Olokin oli ruuan jälkeen kevyt, mutta jotenkin myös viluinen. Tuntui ihan kuin flunssa olisi iskemässä. Joka paikkaa ihan niin kuin kolottaisi ja teki mieli käpertyä heti peiton alle. Suomessa en olisi niinkään moksiskaan, mutta täällä alkaa aina miettimään pahemman kautta, kun vähän jostain kutittaa. Pistin buranaa naamaan ja kun sitten oikeasti käperryimme peittoihin, niin olo oli ainakin melkein normaali. Päivä oli ollut kuuma ja oltiin vähän jumppailtukin Stanleyn kanssa. Olin tietysti tehnyt vähemmän kuin Stanley mutta kuitenkin, olinkohan unohtanut siinä sitten juoda päivällä. Täällä se kostautuu heti. Ei kiinnostaisi flunssa nyt, kun on safari-reissukin edessä. Viime reissulla olin ripulissa, nyt haluaisin olla terve. Hemmetti. Kävin juomassa vielä puoli litraa vettä ja käperryin peiton alle. Tai ei se mikään peitto ole, lakanahan se vain on. Vedin sen korviin ja pistin silmät kiinni, ja rupesin hokemaan, että huomenna olen terve, huomenna olen terve, huomenna… olen terve, huome…. ol…. rve, hu… Krooohh.
