Mahtavaa. Täyttä unta koko yö. Tuuletin oli sillä hetkellä maailman paras keksintö. Se piti ilman viileän tuntuisena, ja hurina peitti kaikki ulkoa kantautuvat äänet, koirien ulvomiset, hyttysten ininät ja ne hemmetin kukkojen kiekunat. Kukot yrittivät kyllä kiekua yöllä mutta se kuului tuulettimen hurinan läpi vain vaivoin eikä se häirinnyt millään tavalla. Taisin myös keksiä minkä takia niiden sisäinen kello on sekaisin. Heli kävi yöllä vessassa ja laittoi tietysti valot vessaan. Vessan ikkuna osoittaa juuri kanalaa kohti ja kukot varmasti näkevät sen valon kajon. Kiekuna alkoi juuri silloin. Kukon retaleet luulevat sitä tietysti auringoksi, koska ei niiden älykkyysosamäärä taida olla kanoja kovin paljoa korkeampi. Helillä on tapana käydä muutaman kerran öisin vessassa, joten kukot tulevat varmaan hulluksi tämän parin kuukauden aikana. Luojan kiitos, että meillä on tuuletin!
Anna oli laittanut yöllä viestin, että jää Tysonin luokse yöksi. Naureskeltiin Helin kanssa, että Annalla taitaa olla hieman erilainen seikkailu kuin meillä. No, he ovat aikuisia ihmisiä, puuhastelkoot mitä haluavat, kunhan ketään ei satu ja me saamme elää poikien kanssa perhe-arkeamme täällä talolla. Mitään pippaloita ja riekkumisia emme kaipaa, mutta emme sitä Annasta tosin uskoneetkaan, hänhän inhosi itsekin sitä bilettämistä siellä campuksella. Minä olin tutustunut Annaan vasta lentokentällä, eikä Helikään ollut häntä tuntenut kuin koulun kautta vajaan vuoden. Hänestä välittyi asiallinen olemus, mutta mistä sitä koskaan tietää lyhyellä tuntemisella. Uudet kämppikset ovat uusia kämppiksiä, ja moni kakku päältä kaunis. Olimme luonnollisesti aavistuksen varautuneita, emme huolissamme mutta varautuneita. Vanhoista matkaraporteista olimme lukeneet, että jotkut vaihto-oppilaat olivat kutsuneet paikallista nuorisoa kylään ja lopputuloksena oli kämpästä hävinnyt tietokoneet ja kamerat. Mitään sellaista emme tietenkään halunneet. Ehkä Anna valaisee tilannetta myöhemmin ja poistaa myös varauksemme.
Olimme siis perheen kesken aamiaisella ja suunnittelimme päivää. Pakkaisimme uimahousut ja uimalasit reppuun ja suunnistaisimme hotellille nimeltä Woodlands Lilongwe. Olimme tihrustelleet sitä netin kautta, ja siitä oli ihan hyviä mainintoja. Se oli itseasiassa harvinaista, koska netin kautta oli vaikea löytää oikeastaan mitään järkevää Lilongwesta. Woodlands sijaitsi keskellä Lilongwen luonnonsuojelupuistoa, jossa siis meidän vanha tuttu, apinapuistokin sijaitsee. Luonnonsuojelualue on iso metsäinen alue keskellä Lilongwea, ja se jakaa kaupungin uuteen ja vanhaan kaupunkiin. Vanhaa kaupunkia ollaan jo jonkin verran tutkittu mutta uusi puoli odottaa vielä sopivaa päivää, ehkä jo huomenna olisi siihen mahdollisuus.
Taloltamme olisi 3-4 kilometriä Woodlandsiin ja sen voisi helposti kävelläkin mutta otimme matkalta tuktukin, kun se kohdalle sattui. Sattuminen ei oikeastaan ollut yllätys, koska alueella liikkuu paljon tuktukeja, erityisesti arkisin. Sairaalaan ja koululle on jatkuvasti tulijoita, ja usein he tulevat tuktukilla. Sekin oli uuden asuntomme hyvä puoli verrattuna Madidiin, jossa ei ollut toivoakaan saada lennosta tuktukia. Siellä kaikilla oli omat autot.
Woodlands oli tosiaan nimensä veroinen paikka. Tuktuk hurautti keskelle metsikköä, jonka puut olivat hieman lipputankoa paksumpia ja suurin piirtein saman korkuisia, mutta käppyrärunkoisia. Ne olivat täysin lehdettömiä, ja valtaväri oli harmaa tai ruskea. Ilma oli kuitenkin kuuma, aurinko suorastaan paahtoi, joten se loi epätodellisen fiiliksen, ehkä taianomaisenkin ja hieman pelottavan. Suomessa on kylmä, silloin kun puissa ei ole lehtiä.
Hotelli oli matala kaksikerroksinen rakennus ja siitä tuli hyvin siisti vaikutelma, niin pihan kuin sisääntuloaulankin suhteen. Uinnin hinta oli halvempi kuin Sunbirdilla, se oli 3000 kwachaa nulikkaa kohti, mutta siihen ei kuulunut syötävää. Siihen ei myöskään kuulunut pyyhkeitä, kuten Sunbirdilla, joten ehkä se ei ollutkaan halvempi. He suostuivat kuitenkin lainaamaan meille pyyhkeet tällä kerralla, koska mehän olimme jättäneet ne tietysti kotiin.
Uima-altaalle kuljettiin hotellin ravintolan läpi. Ruokailu-alue oli tunnelmallinen katettu terassi, jossa avonaiset seinät paljastivat hienon alaspäin viettävän näkymän luontoon. Se oli nyt vähän ruskeaa katsottavaa, mutta ei ollut vaikea kuvitella paikan kauneutta, kun kaikki puhkeaa lehteen ja kukkaan. Se oli nytkin hieno paikka. Sama näkymä oli myös uima-altaalta, jossa ei ollut lapsille sopivaa matalaa päätyä, mutta muuten se oli hieno ja puhdas allas. Noelhan ui jo täysin ja hyppii mielellään syviin vesiin, mutta Niilan piti lutrata rappusilla. Tyytyväisiä olivat molemmat, erityisesti kun voivat juosta välillä pieneen huonokuntoiseen puistikkoon, jossa oli muutama kiipeilyteline, keinu ja trampoliinikin. Ne noudattivat samaa Lilongwelaista kaavaa. Suomessa pitäisi tehdä lastensuojeluilmoitus, jos sinne pentunsa päästää, mutta meidän pennut hyppivät siellä ihan varovaisesti. Oppivatpahan olemaan. Silloin tällöin pojat saivat jonkun riidan aikaiseksi jostain kepistä tai kävystä, mutta muutoin saimme Helin kanssa nauttia auringon lämmöstä ja mukavasta tunnelmasta.
Ravintola oli intialainen, kuten näköjään oli paikan omistajakin. Menu näytti hyvältä ja kohtuuhintaiselta, joten päätimme testata sitä. Paikka oli kerrassaan viihtyisä. Pöydästä oli mukava seurata poikien puuhastelua ulkona ja myös alueen läpi vaeltavaa apinalaumaa. Tunnelma oli rento ja rauhallinen. Lisäksi ruoka oli erittäin maistuvaa. Melkein voisin sanoa, että parasta intialaista mitä olen syönyt mutta täytyy ottaa huomioon, että olemme syöneet melkein kuukauden ajan todella vaatimattomasti. Todennäköisesti kaikki oikeassa keittiössä valmistettu ruoka olisi nyt maailman parasta. Mutta se todella maistui hyvälle, ja pojatkin söivät kuin viimeistä päivää. Voi että miten hyvä mieli tulee kun 3 ja 5-vuotiaat vinkuintiaanit ovat kerrankin kiltisti vinkumatta, istuvat rauhallisesti paikoillaan ja syövät lautaset reippaasti tyhjäksi, ja käyttäytyvät muutenkin kuin enkelit. Kyllä he osaavat käyttäytyä näköjään, mukava huomata. He vain ovat pentuja, ja pentujen täytyy välillä telmiä ja peuhata ja kokeilla rajojaankin. Aikuisena sitä on vain joskus hemmetin vaikea muistaa. Yritän muistaa sen seuraavan kerran, kun telmimisvaihde menee päälle, mikä varmaan tapahtuu ihan pian ruokailun jälkeen…
Käytiin vielä pulahtamassa ruuan jälkeen ennen kuin palautettiin pyyhkeet ja lähdettiin kotimatkalle. Tämä oli hieno kokemus ja voisi hyvinkin toimia meidän viimeisen yömme hotellina. Olimme ajatelleet, että voisimme olla viimeisen yön hotellissa, josta on helppo lähteä lentokentälle. Ei tarvitsisi huolehtia siivouksista ja aamiaisista lähdön hetkillä. Sinne on vielä yli kaksi kuukautta, joten se on vasta ajattelun asteella.
Päätimme kävellä kotiin. Se on ihan hauskaa ja ruokakin ehkä vielä laskeutuu. Olin syönyt aika paljon, koska se todella maistui hyvälle. Ruoka taisi olla melko mausteista ja suolaistakin, koska jano oli matkalla käytännössä koko ajan. Litra vettä hujahti hetkessä. Ja kotona vielä Fanta-purkki perään. Saatoin yhden oluenkin kipata. Ja yhden Fanta-tölkin vein vartijalle ja otin siunaukset taas vastaan.
Lopun lauantaipäivästä vietimme ihan vain pihalla. Fyysisesti mutta ehkä vähän henkisestikin. Otimme rennosti, minä riippukeinussani ja Heli yritti vielä ottaa aurinkoa. Heli yrittää ottaa minut kiinni rusketuksessa eikä meinaa uskoa, ettei se ole mahdollista. Se on monena kesänä todettu ja päiväntasaajalla ei taida olla tilanteeseen muuta vaikutusta kuin että väri muuttuu nopeammin, myös punaiseksi. Mutta antaa rouvan yrittää.
Anna ilmoitti, että tulee vasta myöhemmin, joten voimme laittaa ovet lukkoon, kun menemme nukkumaan. Me olimme iltapesujen jälkeen jo kello kahdeksalta aivan valmiita nukkumaan. Heli luki vielä minun päiväkirjaani pojille iltasaduksi, ja se osoittautui todella tehokkaaksi. Pojat nukahtivat ihan muutamassa minuutissa. Miinaa ja Manua ne kuuntelevat melkein aina loppuun asti mutta ilmeisesti minun tekstini on vähän tylsempää. En oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Tietysti helkkarin kiva, että pojat nukahtavat helposti, mutta että Miina ja Manu on kiinnostavampaa kuin minun kirjoitukseni. No kovin kauan en sitä murehtinut. Olen päättänyt, että kirjoitan jokaisesta päivästä pääasiat ja ajatuksia mitä nyt milloinkin mieleen tulee. Aika paljon tulee ajatuksia koska olemme niin erilaisessa ympäristössä nyt. Onhan Espanjassa ja Italiassakin touhu erilaista kuin Suomessa mutta nyt nekin voi kertoa kymmenellä, ihan ötököistä lähtien. Kaikkea ei saa mitenkään edes kirjoitetuksi. En saa kaikkea edes ajatelluksi. Mutta ehkä tätä on kiva lukea sitten kiikkustuolissa joskus. Saan sitten itsekin nukahdella teksteihini.
Tuuletin oli päällä ja me painoimme päät tyynyyn myös Helin kanssa. Jostain kaukaa kuului jonkinlaista festivaalimölinää. Se kuului vaimeasti myös tuulettimen huminan läpi mutta ei häiritsevästi. Kuulimme sitä jo ulkona ollessamme. Talo sijaitsee valtavalla loivalla rinteellä ja pihamaaltakin on näkymä jonkinlaiseen laaksoon ja kaukana horisontissa siintävään vastarinteeseen. Sinne täytyy olla matkaa ainakin 15 kilometriä. Siihen välille jää iso osa Lilongwea ja jossain siinä välillä on nyt jonkinlaiset festarit tai juhlat. Musiikki ja mikrofoniin puhuttu juontokin kuuluu yllättävän selvästi.
Festivaalimölinä ei häirinnyt, sen enempää kuin koirien ulvonta tai mikään muukaan. Tuuletin humisi tasaisesti ja se peitti kaiken kuin korvatulpat konsanaan. Emme varmaan kuule edes Annan tuloa tai kenenkään muunkaan… No, en jaksanut olla siitä huolissani, herätään vasta sitten kun ryöstäjät repivät peiton pois päältä. Silmät painuivat raskaasti kiinni ja nukahtamisen ihana tunne valtasi minut. Olin jälleen suuri metsästäjä, ihan omassa viidakossani.
